Verkostoitumisesta ja alihankkijoiden keskinäisistä sopimuksista 3/2010

Verkostoitumisesta ja alihankkijoiden keskinäisistä sopimuksista 3/2010

Minua työllistävät erilaiset verkostot ja pk‐yritysten alihankintasopimukset isompien yritysten kanssa sekä näiden alihankkijayritysten keskinäiset sopimukset. Verkostoitumisesta puhutaan uutena tapana vastata markkinoiden vaatimukseen. Tämä verkostoituminen tai alihankinta toisilta samalla tai läheisellä toimialalla toimivalta yritykseltä ei ole mitään uutta Suomessa. Sen sijaan hankintayksiöiden kasvaminen, kansainvälistyminen ja uudet vaatimukset alihankkijoille sekä anglo‐amerikkalainen sopimuskulttuuri, jossa kaikista mahdollisista asioista sovitaan hyvin yksityiskohtaisilla sopimuksilla, on.

Isot konepaja‐ ja teknologiateollisuuden yritykset ovat keskittäneet valmistuksessa alihankintojaan yhä suuremmille alihankkijoille ja keskimääräiset hankinnat ovat kooltaan kasvaneet. Tämä sama trendi on nyt käynnissä myös suunnittelu‐ ja kehitystyön alihankinnoissa. Tämä tuo alihankinnassa toimiville yrityksille paineita kahdellakin tavalla. Ensinnäkin riippuvuus yhdestä tai muutamista asiakkaasta kasvaa ja riskit sitä myötä. Toisaalta näiden alihankkijoiden on pakko hakea kumppaneita toisista alihankkijoista, jotta nämä yhdessä voisivat tarjota yhä suurempia suunnittelu‐ ja kehitystöitä alan isoille yrityksille.

Tälle alihankkijoiden yhteistyölle on monia muotoja. Yritykset voivat fuusioitua keskenään tai ostaa toisensa ja saavuttaa näin riittävät resurssit. Toinen yleisempi tapa on alihankkijoiden keskinäinen alihankinta tai erilaiset yhteenliittymät, esimerkiksi perustamalla yhteisyritys tarjoamaan isommista projekteista, joka ostaa omistajiltaan alihankintana tarvittavan työn ja osaamisen. Jäljempänä en keskity omistukselliseen yhteistyöhön vaan alihankintaan.

Keskustelussa unohtuu yleensä se tosiasia, että isot yritykset haluavat tehdä sopimuksia vain yhden yrityksen, eivät yhteenliittymän tai verkoston kanssa. Näin ollen joku verkoston yrityksistä joutuu toimimaan ns. Verkostoveturina ja ottamaan päävastuun sopimuksen toteuttamisesta ja kantamaan riskin siitä, jos toimitus ei ole sovitunlainen tai tapahdu oikeassa ajassa.

Isot yritykset vaativat sopimuksissaan usein kohtuuttomilta tuntuvia sitoumuksia alihankkijoiltaan. Tällä en tarkoita perinteisiä kaupallisia ehtoja, kuten hintaa, toimitusaikaa tai laatuvaatimuksia, vaan alihankkijoiden toimintamahdollisuuksia rajoittavia ehtoja, eli kilpailukieltoa, oikeuksien siirtämistä hankkijalle, salassapitoa ja rajoituksia käyttää tehdyn työn tuloksia ja kertynyttä tietotaitoa myöhemmin.

Useasti näitä hankintoja tekevät insinöörit insinööreiltä, jotka kyllä hallitsevat teknisen ja taloudellisen puolen ja näistä asioista pystyvät osapuolet itsekin neuvottelemaan. Mutta alihankintasopimuksien muut kohdat ovat kilpailukiellon ja muilta alihankkijan toimintavapautta rajoittavilta osin yleensä hankintayrityksen lakiasiainosaston laatimia ja ne on laadittu siten, että hankkija saa varmasti kaikki oikeudet työhön ja että tietotaito ei leviä alihankkijalta mihinkään. Tätä varmistetaan vielä huomattavilla sopimussakko‐ ja vahingonkorvausklausuuleilla. Nämä sopimuskohdat ovat yleensä laadittu maksimaalinen omien etujen varmistaminen mielessä, eikä suinkaan ajatellen yksittäistä hankintaa ja sen erityispiirteitä. Karrikoidusti sanoen alihankkija ei saisi koskaan tehdä mitään suunnittelutyötä hankkijan kilpailijalle tai käyttää mitään projektissa kehitettyjä ratkaisuja, käytettyjä taustaoikeuksia tai tietoa kellekään muulle tehtävässä työssä, koskaan.

Alihankkijalla on mahdollisuus neuvotella näistä ja sen tuleekin sopimusneuvotteluissa keskittyä myös näihin ei‐kaupallisiin kohtiin ja käyttää tässä apunaan ulkopuolista juristia. Nämä eivät aina ole kiveen hakattuja, vaan näistäkin voidaan usein neuvotella. Kilpailukieltoa on esimerkiksi mahdollisuus usein rajata se koskemaan vain tiettyä toimialaa, eikä sen sijaan kieltää suunnittelun tulosten ja kertyneen tietotaidon kategorinen käyttö kaikkialla. Esimerkiksi hankkija saattaa hyväksyä sen että kilpailukielto koskee metsäteollisuutta, mutta ei konepajateollisuutta tai kemianteollisuutta.

Alihankkijoiden keskinäisistä sopimuksista

Yritysten verkostoituessa keskenään ja jakamalla myös suunnittelu‐ ja kehitystyötä keskenään tulisi näiden myös laatia keskinäiset sopimukset joissa sovitaan vastuista, velvollisuuksista ja riskien jaosta. Tämä on erityisesti Verkostoveturin etujen mukaista.

Jos tutkimus‐ ja kehityshankkeeseen tai toimitukseen osallistuu useita yrityksiä, on tavanomaista laatia konsortiosopimus, jossa näistäkin asioista sovitaan. Yleensä hankkiva yritys tuo oman ehdotuksensa konsortiosopimuspohjaksi. Konsortiosopimukset ovat projektin sisällöstä ja osallistujista riippuen hyvin erilaisia, mutta niissäkin tulee voida neuvotella myös alihankkijan toimintavapautta tulevaisuudessa rajoittavista kohdista.

Jo projektin tarjoamis‐ ja suunnitteluvaiheessa tulisi miettiä em. kysymyksiä, esimerkiksi ottamalla pohjaksi hankkijoiden yleisesti käyttämät sopimusehdot ja miettimällä sitten alihankkijoiden keskinäistä työnjakoa ja sopimisen tarvetta. Tässä vaiheessa on usein hyödyllistä laatia verkoston kesken puitesopimus keskinäisestä työnjaosta. Tämä senkin vuoksi, etteivät nämä asiat sitten tulisi yllättäen vastaan kun sopimuksen saanut Verkostoveturi sopii ”aliurakoista” toisten alihankkijoiden kanssa.

Verkostoveturin oma alihankinta‐ tai projektisopimus määrittää lopullisesti verkoston välisen sopimisen tarpeen. Verkostoveturin tulisi ”vierittää” sopimusvelvollisuudet myös sen alihankkijoille. Näissä sopimuksissa, tulisi ottaa huomioon myös edellä mainitut ei‐kaupalliset sopimusehdot. Tämä yksityiskohtaisuuden vaatimus pienten yritysten keskinäisille sopimuksille tuntuu usein kohtuuttomalta ottaen huomioon myös alihankinnan arvon, mutta se on tarpeen jos Verkostoveturi haluaa turvata oman asemansa. Alihankintasopimuksen tekevä yritys kun yleensä vastaa myös omien alihankkijoidensa töistä kuin omastaan.

Tämä yksityiskohtaisuus vaatii ensimmäisissä sopimuksissa huomattavasti yritysten johdon aikaa ja kuluja aiheutuu usein ulkopuolisen juristin käytöstä. Tämä työ tulisi kuitenkin nähdä olennaisena osana liiketoiminnan tavanomaista kehittämistä. Pk‐yrityksen kannalta sopimusasiat ja niihin liittyvät yksityiskohdat tuntuvat usein ylivoimaisen vaikeilta selvitettäviksi. Erityisesti teknologiahankkeissa näiden kysymysten käsittelyä ei ole syytä vältellä. Kun oikeudellisten kysymysten huolellisesta suunnittelusta muodostuu käytäntö, myös suhteelliset kustannukset pienevät ja yrityksen oma asema sekä varsinainen suunnittelutyö on varmemmalla pohjalla.

Asioiden suunnittelu ja sopiminen myös eri verkostoyritysten oikeuksien ja velvollisuuksien näkökulmasta antaa tarpeellista ryhtiä ja painokkuutta koko projektille sekä sitouttaa siihen osallistuvia tahoja aivan toisella tavoin kuin löysät ”kahvipöytäpuheet”.