IPR-oikeuksien kaupallistaminen 11/2010

IPR-oikeuksien kaupallistaminen 11/2010

Yleistä

Yritystoiminnan ensisijainen tarkoitus on tuottaa rahassa mitattavaa tulosta. Tavoitteita voi tosin olla monia muitakin. Rahassa mitattavaa tulosta syntyy sillä, että yrityksen tuottamia tavaroita tai palveluita myydään asiakkaille käypää korvausta vastaan. Tätä varten yrityksen tuottamat hyödykkeet on ensin pitänyt muuttaa kaupallisesti hyödynnettäviksi eli ne on tullut kaupallistaa. Tämä voi tapahtua toisaalta tuotteistamalla ja toisaalta erilaisin juridisin keinoin. Seuraavassa keskitytään lähinnä tutkimus‐ ja kehitystoiminnan tulosten kaupallistamisen juridiikkaan, mutta sama perusasetelma toimii myös muunlaisessa kaupallistamisessa.

Yritystoiminnan piirissä tehtyjen tutkimus‐ ja kehitysprojektien tulosten kaupallistamisen tavasta on hyvä olla jonkinlainen käsitys jo ennen projektin käynnistymistä. Tarkat menettelytavatkin saatetaan sopia jo esimerkiksi konsortiosopimuksessa. Aina ei voi kuitenkaan tietää parasta menettelytapaa etukäteen, ja saavutettavat tuloksetkin voivat poiketa merkittävästi suunnitellusta. Muutoinkaan kaikkea ei voi tai kannata sopia liian aikaisessa vaiheessa. Siksi kaupallistamisvaiheessa tarvitaan yleensä uusia sopimuksia. On kuitenkin syytä korostaa, että tulosten kaupallistaminen ei kuitenkaan ole tutkimus‐ ja kehitysprojektista kokonaan erillinen kysymys. Jos projektia aloitettaessa ei ole sovittu riittävän täsmällisesti esimerkiksi siitä, kuka saa tuloksiin omistusoikeuden ja kuka esimerkiksi rajoittamattoman käyttöoikeuden, saattaa tulosten kaupallistaminen olla eri tahojen ristiriitaisten tavoitteiden vuoksi vaikeaa.

Vaihtoehtoisia kaupallistamistapoja

Projektin tulosten kaupallistaminen voi tapahtua monella eri tavalla. Sen voi tehdä kokonaisuudessaan itse esimerkiksi valmistamalla patentoitua tuotetta ja markkinoimalla sen suoraan asiakkaille. Kaupallistamisen voi myös antaa joko osittain tai kokonaisuudessaan toisten tehtäväksi. Kaikissa näissä eri toimintavaihtoehdoissa tarvitaan erilaisia sopimuksia.

Projektin tuloksena syntynyttä hyödykettä voidaan tuottaa itse. Tällöin sen markkinointi voidaan myös hoitaa itse, tai käyttää agentteja ja/tai jälleenmyyjiä. Jälleenmyyntisopimus eroaa agenttisopimuksesta juridisesti siinä, miten jälleenmyyjä ja agentti myyvät kyseessä olevaa tavaraa tai palvelua eteenpäin. Agentin ja jälleenmyyjän juridinen ero on siinä, että agentti solmii sopimukset ostajan kanssa päämiehensä eli esimerkiksi hyödykkeen tuottajan nimissä. Näin myyntisopimuksen osapuoliksi tulevat tuottaja ja ostaja. Jälleenmyyjä taas solmii sopimukset omissa nimissään, eli myyntisopimuksen osapuoliksi tulevat jälleenmyyjä ja ostaja.

Tavarakaupassa tämä tarkoittaa yksinkertaistaen siis sitä, että jälleenmyynnissä jälleenmyyjä omistaa myymänsä tavaran, kun taas agentista ei missään vaiheessa tule tavaran omistajaa sen siirtyessä ostajalle edelliseltä omistajalta. Kun kyseessä on yksinmyyntioikeus, on tarkoituksena antaa myyjälle yksinoikeus myydä sovittua tavaraa tai palvelua sopimusalueella. Sillä, kuka myytävän tavaran omistaa, on merkitystä mm. jaettaessa myyntiin tai myymättä jäämiseen liittyviä kaupallisia ja juridisia riskejä. Tavaran omistukseensa ottava jälleenmyyjä ottaa suuremman riskin, joskin riskin tarkkaan jakautumiseen voidaan vaikuttaa käytettävän sopimuksen määräyksillä.

Sekä agenttia että jälleenmyyjää käytettäessä tarvitaan lisäksi sopimus tuottajan ja agentin tai jälleenmyyjän välillä. Tässä sopimuksessa määritellään tuottajan ja agentin tai jälleenmyyjän tehtävät, oikeudet, velvollisuudet ja varsinkin oikeudet maksuihin ja korvauksiin.

Sopimuksen merkitys ratkeaa sen sisällön perusteella. Sopimuksen pelkkä kutsuminen jälleenmyyntisopimukseksi ei tee siitä jälleenmyyntisopimusta, mikäli sopimuksen sisältö vastaa kuitenkin agenttisopimusta.

Kaupallistaminen kokonaisuudessaan tai jotkin sen osat voidaan myös antaa muiden tehtäväksi tai tehdä yhteistyössä muiden kanssa. Projektin tulokset voidaan myydä eteenpäin, niihin voidaan antaa käyttöoikeus korvausta vastaan, tulosten hyödyntämiseen voidaan perustaa yhteisyritys, tuloksien perusteella syntyneet tuotteet voidaan valmistaa itse ja saattaa markkinoille toisen yrityksen tuotteiden osana tai ohessa ym. Kaikissa tapauksissa tarvitaan omat sopimukset. Tulosten myyntiin tarvitaan myyntisopimus, käyttöoikeuden tai muun oikeuden antamiseen lisenssisopimus, yhteistyöhön toisen yrityksen tuotevalikoiman yhteydessä tai ohella OEM‐sopimus, yhteisyrityksen perustamiseen konsortiosopimus, joint venture ‐sopimus, yhtiön perustamissopimus tai jokin muu sopimus halutun toimintamuodon mukaan.

Varsin tavanomaisia ovat erilaisia käyttöoikeuksia antavat lisenssisopimukset. Niiden sisältö vaihtelee mm. sen mukaan, onko lisensoitava tietämys suojattu/suojattavissa joko tekijänoikeuden tai rekisteröinnin (patentti ym.) perusteella vai ei.

Kun juridisessa ja kaupallisessa suunnittelussa todetut asiat on saatu selvitettyä, tulee laatia niiden mukaan tarvittavat sopimukset. Sopimuksiin tulee sisällyttää ainakin juridisessa suunnittelussa päätetyt asiat, sekä riittävän kattavasti muu suunniteltu. Näin pyritään estämään muutoin syntyviä ongelmia.

Sopimusten laadinta on tarkkuutta ja asiantuntemusta vaativaa työtä. Suomalainen, eurooppalainen ja kansainvälinen lainsäädäntö asettaa monenlaisia rajoituksia sille, mistä voidaan sopia, millä tavoin voidaan sopia, mitä tietyllä tavalla sovittu asia tarkoittaa ja mitä seuraa siitä, jos jotakin asiaa ei ole sovittu laisinkaan. Tästä syystä sopimuksia laadittaessa on usein aiheellista käyttää apuna siihen erityistä koulutusta saaneita ja kokemusta omaavia henkilöitä eli lakimiehiä. Nyrkkisääntö on, että mitä merkittävämmästä hankkeesta yrityksen kannalta on kysymys, sen todennäköisemmin asiantuntijan käyttö on tarpeellista.